Naisen mieli ailahtaa äkkiä kuin semmoisen ihmisen mieli, joka luulee ryyppäävänsä vajaasta pullosta keskiolutta, mutta heittiöt onkin siihen olutpulloon panneet virtsaa.
Naisihmisten kärkkään ja pikamuuttuvaisen mielenlaadun lääketieteinen selitys on se, että käsitykseni mukaan naisen kehon sisällä on varmaankin rauhasia, jotka erittävät riitelyainetta; pakko olla!
Koska miehillä ei näitä riitelyrauhasia ole, miehet eivät keskenään riitelekään, paitsi miesurheilijat pelikentällä aina tappelevat, koska niille on syötetty hormoneja ja valheellisia ennusteita voittamisesta, vaikka millään ei voi kumpikin joukkue voittaa. Niin silti on kummallekin puolelle vannotettu, että justiin niiden joukkue voittaisi sen.
Pettyvät, se on selvä. (Yli 93 % joukkueurheilun historiasta onkin nitistettyjen apeaa paraatia kohti ikuista unholaa.)
Riitelyainetta naisen kehossa erittyy valveilla ollessa, ja sitä hajoaa nukkuessa. Jos nainen valvoo myöhään eikä nuku, esimerkiksi kun vaikka odottaa kelpo miestänsä rientäväksi baarista kotiin, nainen tulee sitä riidanhaluisemmaksi kuta kauemmin valvoo.
Parhaassa kunnossa nainen säikyt hermonsa pitää, kun suorittaa ahkerasti hengitysharjoituksia, ei mieti joutavia, ja nukkuu mahdollisimman paljon. (Paha kyllä naiset usein miettivät joutavia, haluavat puhua suhteesta ja tahtovat eri verhot kuin on nyt, ym. mieletöntä.)
Jotkut miehet vastustavat naisia, koska nämä ovat tunteellisia ja puhuvat sekavia. Puutteineenkin — joista emme tietenkään ole vielä käsitelleet murto–osaakaan — naisista on toisinaan paljon iloa yhteiskunnalle, miehille, sekä naisten omille sukupuolitovereille. (Ts. heidän kanssanaisettarilleen.)
Monet pitävät, että naiset ovat uteliaita kuin ahvenet. Omasta mielestäni naisia kuitenkin vielä sitäkin enemmän leimaavat kekseliäisyys ja puheliaisuus.
Moni mies meneekin naimisiin juuri siksi, että on hauska puhella vaimon kanssa vaikka olisi radiokin, ja siksi, että on hauska nähdä mitä kaikkea se korjaa hakaneulalla tai sinitarralla, tahi ajattelemalla koko puheenaolevan asian väärin päin.
Olen ollut panevinani merkille, että neuroottisilla ihmisillä usein on ylikehittynyt symmetriantarve, ns. symmetrianhakupakko.
Tämä saattaa ilmetä vaikka niin, että jos esim. joku kirjoittaa kirjassansa naisten vioista niin symmetrianhakupakkoinen alkaa heti kysellä, että miksi miesten vioista ei puhuta mitään.
Symmetrianhakupakkoisuus onkin yleinen hermollisvika juuri naisissa, noissa potrissa luonnon pikku laululinnuissa.
Lyhyesti sanottuna ihminen muodostuu tyhjästä, kun
mies menee naisen sisään siittämään
tätä yhdeksän kuukauden kuluttua
synnyttäväksi. Tämän prosessin aluksi
kahdesta solusta muodostuu yksi, eli siinä mielessä
ihminen on vähemmän kuin osiensa summa. Palaamme
näihin laskelmiin myöhemmin.
Ihmisen sukupuolinen kypsyminen alkaa heti, jo hedelmöityksestä, ja jatkuu aikuiseksi asti. (Vastaavasti vesikirppu syntyy heti valmiina, kuin pesuvati peltiprässistä.)
Lapsen sukupuoli määräytyy sen mukaan, kumpaa sukupuolta sikiö on. Tämä taas riippuu kromosomeista ja vaikka mistä sukupuolirauhasista, eikä ole lainkaan niin yksinkertainen asia kuin maallikko hulluuksissaan luuli. Maallikko pysyköön lestissään!
Lapsen syntymä on suurin tapahtuma, johon ihminen pääsee osalliseksi. Jokainen kokee tämän ainakin lapsena, mutta jotkut pääsevät kokemaan sen myös vanhemman näkökulmasta. Tapahtumaa ei oikein voi verrata mihinkään muuhun paitsi ehkä siihen, että maapallo alkaisi yhtäkkiä pomppia kuin pingispallo.
Raskausaikana naiset syövät laastia seinästä ja riitelevät turhasta niin kuin kuukautistenkin aikana. Kuukautiset ovat huono keksintö. Mutta niin on toisaalta sekin, että haravan varsi kajahtaa otsaan kun terän päälle astuu. Kelle siitä on iloa? Ei kelle!
Jotkut väittävät, että valtaosa etenkin miesten mielenliikkeistä viipyilee lisääntymistapahtuman ympärillä. Todisteena tästä pakonomaisesta lisääntymisen miettimisestä voi pitää vaikka tiettyjä elektromekaanisia nauhalaitteita, joiden ainoa tavoite on esittää irstaita kuvia veronmaksajille.
Te tietenkään ette ole koskaan niitä edes vilaukselta nähnyt, mutta joku näitä irstauden markkinoita kyllä kukkarollaan ylläpitää. Ehkä naapurinne? Serkkunne? Vai onko joku säädyllistä teeskentelevä toverinne sittenkin pelkkä alhaisten himojensa sokko orja? Miettikää asiaa. Olisi hyvä tuntea ihmisiä, jotka tuntee.
Kaikkein härskeimpiä ihmisiä ovat ehkä tanskalaiset, ehkä jotkut muutkin. Eivät ranskalaisetkaan mitään pyhimyksiä ole. Sen tietää jokainen! Hahhah, että olisivat pyhimyksiä ne. Aina mielessä vain se yksi heillä.
Neanderthalin ihmiset olivat niin paljon nykyihmisten kaltaisia,
että he eivät nykyvaatteisiin pukeutuneina
herättäisi lainkaan huomiota, paitsi päinvastoin
käyttäytymisellään
herättäisivät älyttömästi huomiota
esimerkiksi kylässä tai ulkosalla, ja presidentin
edessä, kun ne eivät osaisi olla nöyränä
ja kunnolla, vaan ehkä purisivat presidenttiä sen
raajaan niiden kulmahampailla.
Neanderthalinihmisessä ilmenivät ensimmäiset inhimilliset tunteet ja he huolehtivat sairaista ja vammaisista lajitovereistaan. Todennäköisesti neanderthalilaisilla oli myös jonkinlainen uskonto, mitä ei voi sanoa monista ihmisistä vielä tänäkään päivänä.
Anatomisesti nykyaikainen ihmisten laji kehittyi Afrikassa ja kaiketi myös Aasiassa noin sata tuhatta vuotta sitten ja ajan mittaan matkusteli Eurooppaankin. Paha sanoa, ajoivatko nykyihmiset neanderthalilaiset pois vai sulautuivatko nämä nykyihmisväestöön. Mitä te itse arvelette?
Eurooppalaisista ihmislajeista parhaiten lienee tunnettu Cro–Magnonin ihminen.
(Voi olla, että ranskalaiset ovat oppineet juuri näiltä moukkamaisen tavan kantaa leipää ilman pussia tai paperia, niin että on se leipä naku–alasti. Bakteerien juhlaa on se: ensin kärpäset tanssii kakassa ja sitten ne lentävät siihen ranskalaisen leipään, bzzz! Siinä ei paljon viinit eikä juustot auta. Alati riippuu ripulikiro Gallian kukon yllä kuin Gordonin miekka!)
Sitten. Noin 35 000 vuotta sitten Neanderthalin ihminen tavalla tai toisella syrjäytyi pois täydellisen nykyihmisen kehittymisen alta. (Jotkut tutkijat pitävätkin Neanderthalinihmistä aivan eri lajina kuin nykyihmistä.) Syrjäytymisenkin historia on siis pitkä, kuten on nuorisoräähistelyllisyydenkin.
Nykyihminen, homo sapiens sapiens, viisas viisas ihminen kehittyi noin sata tuhatta vuotta sitten Afrikassa ja noin 40 000 – 15 000 vuotta sitten Euroopassa ja muualla siellä täällä. Tästä näemme, että afrikkalaiset eivät ole Euroopasta jäljessä vaan sitä edellä.
Ehkä afrikkalaisten ystävällisyys johtuu juuri siitä, että he laskeutuivat puusta noin 70 000 vuotta ennen suomalaisia. (Siinä ehtii iltanuotiolla monta juttua miettiä ja hioa luonnettaan.)
Saattoivat he alussa olla vähän karkeampia; ehkä afrikkalaiset alussa peräti huusivat Pohjois– Afrikan rannikolta parimetrisen Välimeren yli silloisille espanjalaisille, että hoo, mitä apinat! Ja espanjalaiset vain möykkäsivät suu töröllä, että uhu–uhu–uhu ja huojuttivat palmunlatvaa ilmeettöminä, kun eivät vielä olleet keksineet kieltä ja ihmisyyttä he.
Tarvittiin tuotekehitystä aina nykyihmiseen saakka, ennen kuin käsillä oli laji, joka osasi puhua, tehdä työkaluja ja maalailla luoliinsa ihan vain omaksi huvikseen eläinten kuvia ja ties mitä tageja, joita osa heimosta piti taiteena ja osa turhana hömpötyksenä. Tuolloin alkanut keskustelu siitä, mikä on taidetta jatkuu edelleen.
Rakas päiväkirja,
Naapurin äijä söi tänään aamupäivällä kukintoja siitä korkeasta putkimaisesta kasvista ja eiköpä vain heittänyt veivinsä alkuillasta. Nimettiin se kasvi hänen kunniakseen ukonputkeksi.
Muutenkin tylsä ja tapahtumaton päivä.
Ai niin, sapelitiikeri söi naapurin Martan ja pari muuta rouvaa kaivomatkalla. Oltiin hirmu iloisia, sillä vain yksi vesiruukku meni rytäkässä rikki! Jee! Ruukkujen tekemisessä on iso vaiva, koskapa dreijaa ei toistuvista pyynnöistämme huolimatta ole vieläkään keksitty.
On hirmu raskasta hulluna juosta savimöykkyä ympäri ja samalla muotoilla sitä.
Pee–Äs.
Pekka on keksinyt meidän heimolle taas uuden nimen. Me ollaan sen mielestä nyt Cro–Magnonin ihmisiä. Minusta se kyllä on vähän liian rehvakas nimi tälle meidän apealle porukalle.
Pekalla on niin lennokas mieli, vaikka se ei olisi syönyt pyhiä sieniäkään. Eilen se keksi soittimen. Soitin on kuulemma se, että jotakin hakataan jollakin toisella.
Soitin näytti meistä niin typerältä keksinnöltä, että annettiin sille tylsyyden ja rakenteen perusteella nimeksi idiofoni. Soittimen kalahtava ääni oli kaikista niin tylsä, että perustimme komitean keksimään edistyneempää soitinta, joka olisi rakenteeltaan membranofoni.
(Nimesimme sen etukäteen rummuksi.)
Terveisin Pirjeri.
Ei pidä ikinä pitää hyräilykuoroa niin
kovissa ohjissa, eikä kuoron johtajana olla niin
omahyväinen, että mesoaa: "Meidänpä kuoro ei
peruuta esiintymisiä ikinä!" Mitä jos tuleekin
koko kuorolle flunssa ja räkätauti? Kuinka
käy!
Nenä tukossa ei onnistu hyräily. Mutta paikalle on mentävä, koska kuoronjohtaja on niin maineenkipeä ja kuorolaiset niin muukalaislegioonankovassa äksiisissä, että eivät kykene mitään vastaan mukisemaan, kipittävät vain pää painuksissa lyhyttä pika–askelta esiintymispaikalle, ett'ei kuoron johtaja vaan taas raivostu että kapinahenkeä, ja ala roimia ulahtelevia kuorolaisia nahkavyöllään. Ja kuinka käy! Alkaa kuoro nuhassa hyräillä, ei kuulu mitään, hyräilevät kovemmin ja kovemmin ja kovemmin, kunnes nenät aukeavat ja puserolle tulee kaikilta räät.
Silmät sirrillään, suu pienen o–kirjaimen muotoisena, nenä valuen ja pää painuksissa kävelee kuoro hiljaa pois, tällä kertaa hitaasti jalkojaan vetäen, ja yleisö istuu kuolonhiljaa ja kummatkin ajattelevat: meidät on häpäisty taas.
Mutta kuoronjohtaja narskuttelee hampaitaan, että tämän maksatte vielä!
— — — – — – — – — — — — — —Siinäpä sitä.